Lintubongauksesta Uusi Harrastus

Heräät aamun ensi auringon pilkahteluihin pilviseltä taivaalta. Ne osuvat makuuhuoneesi ikkunasta heijastuksena valkoiseksi rapatun ulkoseinän karheasta pinnasta silmäluomillesi. Kuin kolkuttaen sisään, säteet avaavat hiljalleen nukkuvia silmiäsi. Aamun karkeus on kuin tuon rapatun ulkoseinän pinta. Peiton alla on lämmintä ja nihkeää. Pienikin liike saa kehosi värähtelemään kylmästä jos pienikin vire pääsee tarttumaan peiton nurkasta kiinni ja livahtamaan peittosi alle lämpimien jalkojesi kiusaksi. Tuhisten käännät kylkeä, mutta kauniin levollinen unimaailma haihtuu vesipisaran lailla taivaan tuuliin auringon kosketuksesta. Silmäluomesi, jotka niin painavina kuin pimennysverhot halusivat aluksi pysyä kiinni, tuntuvat ilmavimmilta ja nyt haluavatkin pysyä auki kuin lukosta irti nykäistyt rullaverhot. Vaikka ajatuksesi palaavat päivän menoihin, kehosi vielä kehrää untansa lämpimässä. Tänään on tarkoitus nousta ja mennä luontoon.

Matka kohti lintubongausta

Tumman kahvin pistävä tuoksu sieraimilla. Rapiseva suodatinpussi täyttyy tuosta jumalten juomasta lapatessasi viidettä kauhallista koneeseen kuin höyryveturin hiilimies. Tämä höyryveturi tarvitsee kaksi ja puoli kuppia polttoainetta käynnistyäkseen, kihertelet mielessäsi hyvälle vertauskuvallesi. Väsynyt alkuporina käynnistyy ja katseesi kääntyy ulos ikkunasta. Muuttolintuja. Tänään mennään katsomaan etelään pakenevia muuttolintuja. Päivän lehti, riisikakkuja mehevällä kinkulla, iso kuppi kahvia ja soitto ystävälle. Sovitaan menevämme pellon laidalle, josta aloitetaan päivän lintubongaus. Sen jälkeen seurataan pellon reunaa pienen metsikön halki lammelle, jossa voidaan nähdä kurkien viimeiset hetket ennen lähtöä. Siellä ne oleilevat odottaen lähtöä kuin matkalainen konsanaan. Muuttolinnuissa on jotain samaa kuin minussa, ajattelet. Kuuma kahvi höyryää kutitellen leukapieltäsi. Asetat molemmat kämmenesi kuumalle kupille ottamaan vastaan lämpöä, joka kulkeutuu hitaasti kämmenistäsi kohti ranteita. Hengität syvästi sisään. Pidätät kahvin ja unen hajuista tunkahtavaa sisäilmaa keuhkojesi pohjilla hetken ennen kuin annat sen mennä. Hartiasi laskevat alas. Sekoittamaton sokeri kupin pohjalta maistuu suussasi. On aika lähteä. Tänään lähdetään vain pellon laidalle. Huomisesta et tiedä. Ehkä huomenna lähdetään sinne minne linnutkin.

Pellon laidalla

Tuuli on pudottanut toispuoleisesti keltaiset koivun lehdet alas puusta. Puu näyttää kuin olisi ajeltu puoliksi kaljuksi humalasta johtuneen sammumisen jälkeen ystävien toimesta. Oikeasta kuvakulmasta se on kuin symmetrinen halkaisu. Hyvä puoli ja paha puoli. Karu ja riisuttu vastaan koristeltu, värikäs ja juhlava. Mietit, että tuo karu puoli kuvaa hyvin suomalaista luonnetta. Kaunisteltu puoli taas on kuin perinteinen amerikkalainen teatteri-kulttuuri. Kumpi onkaan sitten parempi. Olla oma alaston itsensä ja antaa kaiken näkyä vai suojella itsensä omalta alastomuudeltaan ja kääriytyä näyttävään asuun. Mitä varten puu kasvattaa lehtensä joka kevät uudelleen? Miksei se vain säästä energiaansa ja anna asian olla? Alat ymmärtää hiljalleen siinä pellon laidalla tuota puuta. Kun se on riisuttu, siitä ei synny uutta. Se vain on ja odottaa. Sen elämän lähde on juurissa tallessa. Odottamassa parempaa aikaa kukoistaa. Ja kun kevät tulee ja auringon lämpö saa puun syttymään se lähettää energiansa takaisin kukoistukseen. Se luo uudestaan lehtensä. Ja kun taas kylmä aika koittaa, se luopuu kaikesta kauneudestaan syksyn väriloiston juhlan saattelemana. Kuin maailman lopun juhlaa. Se tiputtaa joka ikisen lehtensä, varastoi elämän energiansa ja karuna, alastomana, ottaa vastaan kylmyyden. Juuret täynnä elämää, ulkokuori paljaana se seisoo siinä ylväänä ottamassa vastaan viiman, talven tuulet ja tuiskut. Mutta miksi? Siksi, että vaikka se luopui koko kesän kasvaneesta kauneudestaan ja kaikesta siitä työstä mitä kuukausi kuukaudesta se kasvatti, jäi jotain jäljelle. Jäi jäljelle ylväs runko, taas muutaman sentin paksumpi. Taas muutaman oksan laajempi. Taas pienen pienen verran pidempi. Se kasvoi.

Pellon laidalla